Hyvät toverit tervetuloa Loimaan vasemmistoliiton perinteiseen vappujuhlaan.
Hienoa jälleen tänäkin vuonna nähdä, että perinteinen työväen- ja aatteen juhla kerää vuodesta toiseen tovereita torille juhlistamaan ja muistamaan perinteitämme.
Vappu on joka vuosi meille tärkeä juhla. Juhla jolloin muistamme juuriamme, aatettamme sekä miksi tänä päivänäkin vasemmistoa ja työnväenaatetta tarvitaan.
Tämä, vuoden 2018 vappu, on vielä erityisen merkityksellinen. Tänä vuonna on kulunut tasan 100 vuotta kapinasta, sisällissodasta, kansalaissodasta, kuka milläkin nimellä tuota aikaa kutsuu. Ajasta jolloin toinen suomalainen nousi toista suomalaista vastaan. 100 vuotta on kulunut hirmuteoista, joita kukaan ei halua toistaa tai elää uudelleen, mutta muistaa ne pitää. 100 vuoden takaiset tapahtumat tulee muistaa, jotta me emme joutuisi kokemaan niitä uudelleen. Jokaisen sukupolven tehtävä on käydä sadan vuoden takaisia tapahtumia läpi oman aikansa näkökulmasta ja omaan aikaansa peilaten. Tapahtumat tulee käsitellä kuten ne meni, eikä niitä enää voida porvariston toimesta kaunistella tai vähätellä. Ihmisten tulee tietää mihin johtaa sortaminen, nälkä, eriarvoistuminen sekä kansan jakautuminen.
Itse olen kuluvan vuoden aikana alkanut jälleen paneutumaan tarkemmin tuon aikakauden tapahtumiin. Miksi, mikä johti mihinkin, mitä siitä seurasi? On tullut enemmän luettua kirjoja ja tutkimuksia sisällissodasta. Käytiin Tampereella katsomassa musikaalia naiskaartista sekä kuunneltu luentoja tuon ajan tapahtumista. Näiden johdosta tuli tutkittua ja etsittyä tietoja netistä omien punaisten juurieni, sukulaisteni kohtaloista tuolta ajalta. Nimilistoja selatessa pisti todella silmään kuinka nuoria monet kaartilaiset, tai niihin lasketut olivat. Omien lasteni ikäisiä. Nuoret liittyivät kaartiin monesta eri syystä. Ei koettu oikeudenmukaisuuden toteutuvan, ei ollut mitään ja toisilla oli paljon. Ei ollut vaihtoehtoja eikä mitään menetettävää. Kaartista sai myös palkkaa ja nälkä ja puutehan oli tuolloin koko aika läsnä. Toiset radikalisoitui vihasta, toiset saattoivat liittyä mukaan rakkaudesta tai siitä, että halusi kuulua johonkin. Johonkin josta löysi kaltaisiaan. Kuka liittyi mistäkin syystä, mutta kaikkia kuitenkin yhdisti puute, puute paremmasta elämästä ja se, että jokainen heistä halusi tasa-arvoisempaa sekä oikeudenmukaisempaa elämää. Näitä kun pohtii tähän päivään peilaten. Nousee väkisin mielen pintaan, leipäjonot, nuorten pahoinvointi, aktiivimalli, tulo- ja terveyserot, sote-pisteytykset sekä ihmisten luokittelu ja jatkuva eriarvoisuuden kasvu. Mielessä kummittelee kysymys onko asiat lopulta niin erilailla kuin 100 vuotta sitten? 100 vuodenkin jälkeen jokainen haluaa hyvän elämän, jossa oikeudenmukaisuus toteutuu, mutta sadankaan vuoden jälkeen näin ei vain ole.
Vaikka sanotaan, että kohtalomme on osaltaan määrätty monin tavoin jo ennen syntymäämme, nykypäivän nuori voi kuitenkin helpommin valita tiensä kuin 100 vuotta sitten. Jotta tämä vapaus valita voisi toteutua nuoremme tarvitsevat vakaan ja turvallisen yhteiskunnan, yhteiskunnan jossa toteutuu vapaus, suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja yhtäläiset ihmisoikeudet. Jossa saa rauhassa kasvaa ja sivistää itseään tuloihin tai statuksiin katsomatta. Jokaisella tulee olla mahdollisuus hyvään elämään ja vapaus valita. Muutoin jälkipolvillamme ei ole välineitä rakentaa rauhaa eikä oikeudenmukaista yhteiskuntaa.
Kaikilla täytyy olla oikeus mielipiteeseen ja täällä täytyy voida uskaltaa puhua ja muistella historiamme riipivintä aikaa ja miten siihen päädyttiin sekä mitä siitä seurasi vuosikymmeniksi eteenpäin. Sillä tänäkin päivänä suurin turvallisuusuhkamme on maamme sisäiset asiat, eriarvoistuminen ja kasvava kuilu pieni- ja suurituloisten välillä. Nämä tekijät luovat tutkitusti turvattomuutta sekä levottomuutta, lisäävät riskiä väkivaltaan ja jakavat kansaa kahtia.
Hyvät toverit, mennyttä ei voi muuttaa, ainut minkä me voimme muuttaa on tuleva. Menneestä me kuitenkin opimme ja se tulee tuntea, jotta me osaisimme yhdessä rakentaa kaikille parempaa tulevaisuutta.
Sirpa Kähkösen sanoin: “Kaikki haavat eivät parane koskaan. Mutta vihan tilalle voi kasvaa suru ja katkeruuden tilalle toivo.”
Eveliina Tyyskänen