Kumous Loimaalla 1918 -luento: Veikko Laakso muistelee

 

“Mitä nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta?” kysyi Veikko Laakso 5.4.2018 pidetyssä Kumous Loimaalla 1918 -tilaisuudessa, joka täytti Loimaan työväentalon ääriään myöden. Tilaisuudessa oltiin kuultu Jaakko Mäkelän esitys sisällissodan vaikutuksista Turun ja Loimaan alueella. Veikko Laakso kertoi tämän jälkeen oman sukunsa kohtaloista. Katse oli käännetty menneeseen, nyt pohdittin miten meidän tulee tähän ristiriitaiseen ja vaikeaan ajanjaksoon suhtautua tänään.

“Kaikilla tulisi olla mahdollisuus saada riittävästi tietoja esivanhempiensa ja muiden sukulaisten kohtaloista, mahdollisuus vaalia heidän muistoaan ja kunnioittaa heidän panostaan yhteisen isänmaan rakennustyössä. Ainakin tutkitun tiedon osalta tähän on ollut jo pitkää hyvät mahdollisuudet, mikäli historiaan haluaa paneutua ilman kiihkoa ja menneitä painolasteja,” totesi Veikko Laakso.

Voit lukea Veikon koko puheen tästä:

Vuosi 1918 Sukuni kohtaloissa

Sisällissodat ovat aina olleet raakuudessaan ylivertaisia, eikä Suomen sisällissota 1918 tee tästä suhteessa poikkeusta.Tänään aion lähestyä tuota katastrofia ottaen vauhtia ruohonjuuritasolta, äitini suvun kokemuksista.  Tarkoitus ei ole yksipuolisesti takertua äitini perheen koettelemuksiin, vaan ottaa ne taustaksi puntaroinnille siitä, miten noita sisällissodassa puolin ja toisin koettuja julmuuksia on myöhemmin käsitelty ja miten itse olen eri vaiheissa tätä problematiikkaa joutunut pohdiskelemaan.

Äitini os. Lahtinen syntyi 1905 perheeseen, joka asui Vesikoskella ns. Hannan kaupungissa.  Kuusilapsisen perheen isä oli työssä Ferrarian naulatehtaalla ja liittyi tehtaan pysähdyttyä helmikuun puolimaissa 1918 punakaartiin, josta lupailtiin palkkaakin.  Isoisä oli kaartilaiseksi iäkäs 46-vuotias, eikä osallistunut varsinaisiin taisteluihin. Hän toimi Loimaalla järjestyskaartilaisena ja oli mukana takavarikoinneissa.

Sodan käännyttyä punaisille tappiolliseksi perhe lähti pakomatkalle, jonka päätteeksi isoisä päätyi Tammisaaren vankileirille.  Lapsia ja naisia tuotiin kotiseudulle jopa junakyydillä, niin myös äitini.  Äiti kertoi, että 12-vuotiaan tytön aika oli tuolla reissulla pitkää ja että hän aikansa kuluksi kirjoitteli paljon päiväkirjaa.  Tämä 12-vuotiaan tytön kirjoittelu olisi tietenkin kiintoisa näkökulma ajan pyörteisiin, mutta junakyydillä kotiin tulleet joutuivat Loimaan asemalla suojeluskuntalaisten tarkastukseen, jossa äidin päiväkirja otettiin häneltä pois.

Kotiin päästyä tilanne oli hankala, ja suoranainen nälkä oli jokapäiväinen kokemus.  Äiti kävi saman ikäisen naapurin tytön kanssa kerjuulla, ja yleensä oli taivallettava kilometrejä toiselle puolelle pitäjää, jottei heti tunnistettaisi ”punikin penikoiksi”.  Äidin kertomuksista on erityisesti jäänyt mieleen tyttöjen kerjuumatka jokivartta ylös.  He olivat Maamieskoulun tienoilla poikenneet taloon, jossa oli leivottu ja tuvan orsilla pitkät rivit leipiä.  Tuon talon kohdalla Loimijoki tekee mutkan lähelle tietä, ja emäntä kysyi tytöiltä, osaako jompikumpi uida.  Äiti osasi, ja emäntä lupasi leipää, jos tytöt tuovat hänelle joelta joidenkin vesikasvien kukkia.  Äiti riisui itsensä alasti ja haki kukat kylmästä joesta.  Tytöt kuvittelivat, että nyt he saisivat varmaan kunnolla leipää ja olivat pettyneitä, kun emäntä antoi heille yhden leivän puoliksi.

Toinen erityisesti mieleeni jäänyt äidin kertomus liittyy myöhäiskesään, jolloin hän 13 täytettyään pääsi erääseen taloon ns. pikkupiiaksi. Kun tuli ensimmäisen työpäivän ensimmäinen ruoka-aika, jatkuvassa ruuanpuutteessa elänyt kasvava tyttö olisi halunnut syödä aivan loputtomiin, mutta ei enää kehdannut, kun raskaita peltotöitä tehneet raavaat miehet lopettivat.

Tammisaaren vankileirille päätynyt isoisä sai valtiorikosoikeudessa 5 vuoden tuomion. Olen kansallisarkistosta kopioinut isoisää koskevat valtiorikosoikeuden asiakirjat; nykyisin tämä materiaali on jo digitoitu ja käytettävissä netissä.  Isoisän tuomiosta on ehditty vielä valittaa valtiorikosylioikeudelle, mutta vain muutamaa päivää myöhemmin isoisä kuoli.  Kirkonkirjojen mukaan hän olisi kuollut heikkouteen, ja näin uskottiinkin pitkään.  Mutta vuosia myöhemmin kävi aikamoisen sattuman kautta erään paimiolaisen Tammisaaresta hengissä selvinneen kertomuksen myötä selville, että suhteellisen hyvässä kunnossa ollut isoisä oli käyty erikseen ampumassa. Taustalla oli kaiketi jotakin henkilökohtaista kaunaisuutta ja kostoa.

Isoisän kuolemaan liittyi vielä jatkotarina lapualaisterrorin vuosilta 1930-luvun alusta.  Äidin veljet olivat kesällä päässeet heinätöihin erääseen taloon, jonka isännän epäiltiin olleen osallisena isoisän kuolemaan.  Enoni kertoi, kuinka heinäpellolla oli tullut puheeksi vuosi 1918, ja kuinka he veljensä kanssa nuoruuden uhmassa olivat kyselleet, tietääkö isäntä, kuinka meidän isälle silloin mahtoi käydä.  Isäntä kielsi tietävänsä, mutta illalla enoja seurasi kotimatkalla miesjoukko, joka metsätaipaleella hakkasi heidät perin pohjin siitä hyvästä, että olivat kyselleet sopimattomia ja että olivat hakkaajien mielestä kaikin puolin epäisänmaallista ainesta. – Tosin tästä ei kulunut kuin kymmenkunta vuotta, kun yksi epäisänmaallisiksi leimatuista enoista haudattiin sankarivainajana, muut selvisivät viime sodista hengissä.

Omalta osaltani vuoden 1918 kokemuksiin liittyy myös varsin myöhäinen sattuma 1970-luvun alkuvuosilta.  Menin lykkäysten jälkeen ns. valmiina miehenä armeijaan ja päädyin eräänlaiseen erikoiskoulutukseen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että palvelin puolet armeija-ajasta upseerikokelaana ja tutkijana metsämaalaisen eversti ja valt.toht. Vilho Tervasmäen johtamalla sotatieteen laitoksella.  Siellä työstettiin talvisodan historiaa, joka ilmestyi 4-osaisena suurteoksena 1970-luvun lopulla.

Sain tehtäväkseni kirjoittaa teokseen talvisodan kotijoukkojen toimintaa koskevan osuuden.  Nuo kotijoukot muodostettiin suojeluskuntajärjestöstä, ja minun piti perehtyä ns. SK-arkistoon silloisessa Sota-arkistossa.  Tämä suojeluskuntajärjestön arkisto oli niin huonosti järjestetty ja luetteloitu, että minun oli pakko mennä arkistoholveihin hylly hyllyltä katsomaan, mitä sieltä löytyy.  Tuolloin nousi väistämättä mieleen äidin päiväkirja, jonka suojeluskuntalaiset olivat takavarikoineet.  Hetkeksi heräsi jopa toive, että se voisi olla jossakin tuon laajan arkistokokonaisuuden kätköissä.  Yritin katsella, löytyisikö sieltä jotakin Loimaalta tullutta materiaalia, mutta pian tajusin, ettei mikään aika tähän etsintään riittäisi.  Ja lopulta päädyin ajattelemaan, että olisi aikamoinen sattuma, jos tuollainen pikku tytön päiväkirja olisi jollakin tavoin arkistoitu.

Mutta mitä sitten olisi kaikkineen ajateltava tämän laatuisista sukukokemuksista, joita löytyy enemmän kuin tarpeeksi molemmilta sisällissodan osapuolilta.  Ne ovat tietenkin aiheuttaneet paljon vihaa ja katkeruutta, mutta ajan saatossa näiden yli on vain päästävä ja opittava tarkastelemaan yksityistapauksetkin osana laajempaa onnettomuuksien sarjaa.  Ja tässä prosessissa auttaa paitsi aika myös tutkitun tiedon lisääntyminen, mikä tekee perusteettoman propagoinnin vähin erin tyhjäksi.

Luonteenomaista sisällissodille on myös se, että tapahtumien tulkintaa hallitsee pitkään voittajien totuus, jossa yleensä halutaan kiistää hävinneiden taistelun oikeutus ja selittää heidän motiivinsakin arveluttaviksi.  On kuitenkin syytä todeta, että suomalainen yhteiskunta on kansainvälisesti ottaen sulattanut oman sisällissotansa jälkiseuraamukset harvinaisella tavalla.  Edelleenkin esim. muiden maiden tutkijat ihmettelevät, miten ihmeessä oli mahdollista, että vajaat kymmenen vuotta verisen sisällissodan jälkeen 1926 nimitettiin Väinö Tannerin vähemmistöhallitus, jonka ministerit edustivat sisällissodassa hävinnyttä osapuolta.

Tosin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin tuolla lyhytikäisellä hallituksella ei ollut sanottavaa vaikutusta.  Vuoden 1918 osalta vallitsi edelleen voittajien totuus vapaussotaoppeineen ja asenteita vielä kärjisti äärioikeistolaisen ajattelun nousu 1930-luvun alussa lapualaisterroreineen kaikkineen.

Mutta jos sitten yritetään haarukoida asenteita ja niiden muuntumista, niin esim. äitini ei koskaan rasittanut meitä lapsia omilla raskailla lapsuusvuosillaan tai minkäänmoisella katkeruudella. Hän kyllä minulle kertoili kokemuksiaan mutta vasta sitten, kun itse aloin kiinnostua historiasta ja kysellä.  Jollakin tavoin äidin asennoituminen nousi pintaan kyllä siinä, että Mannerheim oli hänelle loppuun asti lahtari mikä lahtari. Tätäkään hän ei mitenkään erikoisemmin julistellut. Äiti kuoli vasta 90-vuotiaana 1995.

Äidin positiivista elämänasennetta ja sitä, ettei hän tyrkyttänyt meille lapsille omia kärsimyksiään, ymmärsin täysin arvostaa vasta sen jälkeen, kun olin jo yliopistolla töissä ja tutustuin erittäin lahjakkaaseen neljän pojan veljeskaartiin, jotka kaikki päätyivät yliopistouralle.  Veljeksistä vanhin oli työtoverini, joka kuoli valitettavan nuorena. Hänen kanssaan meillä oli useasti puhetta sukujemme vaiheista 1918.  Heidän suvussaan oli koettu punaisten väkivallantekoja, ja veljeksille oli kotona, pappisperheessä lapsesta lähtien joka käänteessä tuputettu punaisten kauheutta.  Ja paljolta tästä syystä pojista tuli kakista vasemmistolaisia, kun alkoivat itse eritellä asioita.

Omalta osaltani kiinnostus vuotta 1918 kohtaan alkoi herätä lukiovuosina ja yltyi entisestään lähdettyäni 1960-luvun puolimaissa Turkuun opiskelemaan historiaa. Tuo vuosikymmen oli monellakin tapaa uria aukova, niin myös suhtautumisessa vuoden 1918 tapahtumiin.  Silloin alkoi yksipuolinen voittajien totuus murentua.  Aikaansa edellä tässä suhteessa oli prof. Juhani Paasivirta, jolta ilmestyi vuonna 1957 teos Suomi vuonna 1918.  Siinä nostettiin esille uusia puolia sisällissodasta, jotka myöhempi tutkimus on pitkälti vahvistanut.  Aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä näille tulkinnoille edes akateemisissa ympyröissä, jonka pääosa oli vielä vahvasti kiinni vanhassa vapaussotaopissa.

Tarvittiin tutkimuksen ulkopuolinen sysäys, ja tällaiseksi muodostui 1950- ja 1960-lukujen taitteessa Väinö Linnan hieno romaani Täällä pohjantähden alla.  Teoksen herättämä keskustelu saattoi tutkijoiden keskuudessa matkaan ennen näkemättömän kiinnostuksen vuotta 1918 kohtaan ja poiki useita perustavaa laatua olevia tutkimuksia.  Tärkeimmät näistä olivat prof. Jaakko Paavilaisen teokset Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, I osa Punainen terrori oli Paavolaisen väitöskirja ja ilmestyi 1966, toinen osa Valkoinen terrori (1967) ja kolmantena vielä Vankileirit Suomessa 1918 (1971).  Paavolaisen trilogian lisäksi tärkeä on myös prof. Viljo Rasilan teos Kansalaissodan sosiaalinen tausta vuodelta 1968, jossa hän käsittääkseni ensimmäisenä toteaa, että itse asiassa sisällissota olisi parempi termi kuin kansalaissota.  Nämä Paavolaisen ja Rasilan teokset muodostavat edelleenkin kriittisen, moniarvoisen sisällissotatutkimuksen vankan peruspaketin, joka vuosien varrella on toki edelleen täydentynyt ja monipuolistunut, viimeisimpänä suururakkana prof. Heikki Ylikankaan johtama Suomen sotasurmat-projekti, jonka tulokset ovat henkilötasolle asti kaikkien käytettävissä internetissä.

Pääsin nuorena historianopiskelija keskelle tuota Väinö Linnan ja uuden tutkimuksen herättämää keskustelu- ja väittelyilmapiiriä.  Aihe oli 1960-luvulla todella kuuma.  Turussakin järjestettiin tämän tästä paneelikeskusteluja, joissa väkeä oli aina tuvan täydeltä ja mielipiteet sinkoilivat kiihkeästi.  Koin asian tuolloin tietyllä tapaa omakohtaiseksi, kun samoihin aikoihin olin alkanut kysellä äidiltäni hänen kokemuksistaan ja isoisän kohtalosta.  Luin ja analysoin innolla aihepiirin uusinta tutkimusta.

Kesken kaiken lähdin 1970-luvun alussa suorittamaan varusmiespalvelustani ja sieltä palattuani sain ensimmäisen yliopistopestin Suomen historian assistentiksi.  Alkoi 40 vuoden työrupeama. Yliopisto-opetukseen liittyi se arvokas ”luontaisetu”, että sai jatkuvasti olla tekemisissä uusien nuorten sukupolvien kanssa ja seurata heidän kauttaan ajan ja ajattelun muuntumista.

Sukupolvien vaihtuessa saattoi havaita, kuinka jollakin tavoin intohimoinen suhtautuminen vuoteen 1918 nuorten keskuudessa hiipui.  2000-luvulle tultaessa alkoi jo selvästi harventua niiden opiskelijoiden joukko, jotka ylimalkaan tiesivät, oliko heidän sukulaisiaan ollut mukana ja jos, niin millä puolella.

Palaan vielä hetkeksi sukuni ja omien kokemusteni pariin. Vuonna 1988 vietettiin Tammisaaressa vankileirin muistojuhlaa joukkohautojen äärellä.  Paikalle oli valmistunut muistomerkki, jossa jokaisella leirillä menehtyneellä on oma nimilaattansa.  Äiti eli vielä ja saapui paikalle joukkokuljetuksella Loimaalta.  Itse ajoin juhlaan naapurini kanssa Turusta, ja mukaan halusi lähteä myös silloin vasta toisella kymmenellä ollut poikani.  Hän alkoi matkalla kysellä isoisäni kuolemasta, ja kun sitä yritin varovasti selitellä, hän jotenkin lapsenomaisesti reagoi asiaan aika voimakkaasti ja tiukkasi, tiedänkö minä ketkä ”Loimaan mamman” isän kuolemaan olivat syyllisiä.  Sanoin, etten haluaisi sillä erää asiaa sen enemmälti purkaa mutta että voimme palata asiaan, mikäli se vielä varttuneemmalla iällä häntä askarruttaa. Halusin kunnioittaa äidin jättämää perintöä olla kuohuttamatta lapsia asioilla, joita he eivät vielä kykene asettamaan oikeisiin raameihin.

Tammisaaren muistotilaisuus oli sykähdyttävä ja monella tapaa käänteentekevä niin minulle kuin monille muille punaisten jälkeläisille.  Pääpuhujana oli leiriltä hengissä selvinnyt mies, eikä puhe jättänyt varmaan yhtään kuivaa silmää.  Selvä viesti asenteiden lientymisestä ja sovinnon hengestä oli ennen kaikkea se, että valtiovallan puolesta läsnä olivat mm. tasavallan presidentti (Mauno Koivisto) ja Uudenmaan läänin maaherra (Jacob Söderman).  Samaa osoitti myös se, että punaisten sukulaisista pääosin koostuneen juhlaväen ruokki valkoisen armeijan perinteitä kantava Uudenmaan Prikaati kenttäkeittiöineen, ja prikaatin komentaja kierteli juhlaväen joukossa kyselemässä ihmisten tuntoja.

Entä mitä nyt, kun sisällissodasta tulee kuluneeksi 100 vuotta.  Kysymys on kaiketi siitä, että olisi korkea aika päästä kokonaan eroon keskinäisestä syyttelystä ja kyräilystä. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus saada riittävästi tietoja esivanhempiensa ja muiden sukulaisten kohtaloista, mahdollisuus vaalia heidän muistoaan ja kunnioittaa heidän panostaan yhteisen isänmaan rakennustyössä. Ainakin tutkitun tiedon osalta tähän on ollut jo pitkää hyvät mahdollisuudet, mikäli historiaan haluaa paneutua ilman kiihkoa ja menneitä painolasteja.

Ja niin kuin jo edellä totesin, kaikkiaan suomalainen yhteiskunta on sulattanut sisällissodan traumat kansainvälisessä vertailussa hyvin.  Tähän on vaikuttanut mm. se, että noiden myllerrysten myötä meillä tajuttiin riittävän laajasti, että on terveellistä uudistaa yhteiskuntaa ennen kuin on myöhäistä.  Ehkä tärkein uudistus tässä mielessä oli vuonna 1919 säädetty kunnallislaki, jossa paikallistasolle saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.  Kunnissa oli ryhdyttävä ratkomaan asioita nimenomaan yhdessä yli sisällissodan jakolinjojen.  Toinen tärkeä tekijä sisällissodasta tointumisessa oli se, että suuri osa vanhan työväenliikkeen johtajista ja jäsenistä pidättäytyi väkivallasta ja oli valmiina tarttumaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja kansalaisoikeuksiin heti sisällissodan jäätyä taakse.  Kolmantena tekijänä pitkässä juoksussa ovat vaikuttaneet myös viime sotien yhteiset ponnistelut ja niitä seurannut ilmapiirin muutos.  Neljäntenä ja kaiken kruununa sitten vielä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen 1960-luvulta alkaen, mikä itse asiassa on pitkälle toteuttanut sen, mitä työväenliike 1900-luvun alussa tavoitteli.

Kun olen viime aikoina seuraillut sinänsä vilkasta kirjoittelua vuodesta 1918, niin se näyttää valtaosin sujuvan aika asiallisesti molempia osapuolia ymmärtävässä ja kunnioittavassa sävyssä. Näyttää siltä, että ennen kaikkea kaivataan tosiasiallisia tietoja tapahtumista, sukulaisten kohtaloista jne.

Edelleen löytyy toki myös niitä, jotka eivät halua perehtyä monipuolisiin tutkimustuloksiin, jottei tarvitsisi tarkistaa omia asenteitaan.  Joukossa on ollut jopa ikävällä tavalla ja vanhentunein perustein syyttelevää kirjoittelua, jonka tarkoitusperiä on tässä ja nyt vaikea ymmärtää. Ainakaan sillä ei kohenneta kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luottamusta yhteisen isänmaan kaikkien kansalaisten kesken.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *