Maamme juhliessa satavuotista itsenäisyyttä myös kevään 1918 sisällisodasta tulee pian kuluneeksi 100 vuotta. Itselläni ei näihin tapahtumiin ole mitään henkilökohtaista kosketusta. Omien isovanhempieni vanhemmatkin ovat olleet sisällissodan aikaan maksimissaan teini-ikäisiä. Päivän selvää kuitenkin on, että Vilppulan alueelta kotoisinolevat pienviljelijä esivanhempani tavalla tai toisella näitä tapahtumia olivat todistamassa. Nämä tapahtumat ovat kuitenkin sellaisia, ettei niistä kerrota lapsenlapsille lauluin. Sisällissodan kaatuneet eivät ole kansallissankareita eikä heitä useinkaan juhlapuheissa muistella.
Kun minut kutsuttiin puhumaan tänä työväen juhlapäivänä tänne punaisten muistomerkille oli se minulle mitä suurin kunnianosoitus. Junan tuomana Loimaalaisena päätin tutustua paikkakunnan historiaan ja päädyin selailemaan valtioneuvoston kanslian julkaisemia tietoja sisällissodan aikaan sotaoloissa surmansa saaneista. Heidän joukostaan löysin myös loimaalaiset palvelijattaret 22 vuotiaan Annan ja vain 15 vuotiaan Olgan. Kumpikin heistä teloitettiin toukokussa 1918 ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan Lahden tai Hollolan seudulla.
Sisällissodan aikaan punakaarteihin liittyi myös noin 2000 naista: palvelijattaria, piikoja ja teollisuustyöläisiä. Suurinosa heistä toimi huolto- ja sairaanhoitotehtävissä, mutta osa osallistui myös aseelliseen toimintaan. Sisällissodan taisteluissa kaatui lähteestä riippuen 70-130 naista, teloitettiin yli 400 ja lisäksi vankileireilläkuolleita ja kadonneita oli vähintään 200. Teloitettujen naisten keski-ikä oli vain noin 20 vuotta ja puolet heistä oli alaikäisiä. Sisällissodan raakuuksia on usein haluttu kaunistella ja niinpä historiankirjoitus on yleisesti väittänyt, ettei vankileireillä tapahtunut naisten tai lasten teloituksia ja ne ovat tulleet yleiseen tietoisuuteen vasta viime vuosikymmeninä.
Naiskaartilaiset olivat radikaaleja naisia, jotka halusivat muutosta omaan asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. He pukeutuivat usein perinteisen hameen sijasta housuihin ja miesten vaatteisiin, mistä johtuu nimistys ”housukaartilainen”. Murtautuminen ulos perinteisestä naisen mallista ja aseeseen tarttuminen aiheutti suunnatonta vihaa sisällissodan valkoisissa. Nykyinen tutkimus onkin osoittanut, että naiskaartilaisten järjestelmällisesten teloitusten taustalla oli myös rotuhygienisenä pidetty halu yhteiskunnan puhdistamiseen valkoisten naiskuvaan sopimattomista punakaartilaisista.
Sisällissodan aikaan Suomen kansa oli sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena jakautunut kahtia niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin poliittisestikin. Teollinen kapitalismi kohotti toki myös työväestön elintasoa mutta yläluokan elintaso kasvoi rajummin. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun, joka heijastui yhteiskuntaan. Haluttomuus ja kyvyttömyys poliittiseen päätöksentekoon johti elintarvike- ja työttömyyskriisiin sekä levottomuuksiin. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaikalainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallisvaaleissa aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja.
Voisi ajatella, että tällaista voimakkaasti jakautunutta kansaa ei enää tänäpäivänä, sata vuotta myöhemmin, olisi olemassa. Kuitenkin jatkuva eriarvoistaminen on yhteiskunnassamme edelleen todellisuutta. Meidät halutaan jatkuvasti jakaa ykkös ja kakkosluokan kansalaisiin: työntekijöihin ja työnantajiin, työssä käyviin ja työttömiin, terveisiiin ja terveytensä menettäneisiin, suomalaista syntyperää oleviin ja muualta tulleisiin, rasisteihin ja suvakkeihin sekä sukupuolielämältään erilaisiin. Kiivasta keskustelua käydään siitä, ketkä ovat mielestään yhtesikunnan ylläpitäjiä ja ketkä vastaavasti sen elättejä. Herääkin kysymys, ovatko sisällissodan kauhut todella niin hyvin pyyhkiytyneet kansakunnan muistista, että meillä on varaa tällaiseen vastakkainasetteluun?
Itselleni on käynyt hyvin selväksi, että maailma tarvitsee edelleen radikaaleja naisia, jotka haluavat taistella yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta. Tämän päivän ”housukaartilaisen” ei tarvitse enää tarttua aseeseen, mutta yhä edelleen tarvitaan sitä samaa rohkeutta ja nöyristelemättömyyttä, jota kanssasisaremme osoittivat tuolloin sata vuotta sitten. Emme saa antaa heidän perintönsä valua hukkaan ja antaa epätasa-arvoisen ja suvaitsemattoman ajattelun vallata jalansijaa keskuudessamme. Edelleen meidän tulee liittyä yhteen rintamaan puolustamaan niitä arvoja, jotka yhteiskunnassamme ovat puolustamisen arvoisia.
Maarit Koivisto
