Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokouksen seuraajat.
Ihan ensimmäiseksi ryhmämme haluaa kiinnittää huomiota siihen, miksi nyt valtuustolle, kaupungin ylintä päätäntävaltaa käyttävälle toimielimelle, esiteltävä hyvinvointikertomuksen raportti on edelleen merkitty keskeneräiseksi? Koska oikein saamme tiedoksemme lopullisen hyvinvointikertomuksen raportin? Asiakirjan keskeneräiseksi merkitseminen herättää kysymään mitä tietoja tästä raportista nyt puuttuu ja miksi ne on jätetty pois vielä valtuustokäsittelystäkin? Skeptinen mieli vie ajatukset väistämättä siihen, että jotain halutaan kaunistella ja painaa niin sanotusti villaisella lisäämällä ne ikävimmät tiedot raporttiin vasta julkisen valtuustokäsittelyn jälkeen.
Raportin alussa kuvataan valittuja indikaattoreita ja annetaan valinnoille perusteita. Suora lainaus raportista: ”Hyvinvointia kuvaavat indikaattorit osoittavat usein ongelmia tai pahoinvointia. Näin pystytään tunnistamaan millaisia palveluita kuntalaiset tarvitsevat. On keskeistä muistaa, että merkittävä osa kuntalaisista voi hyvin.” Mielestäni julkisia palveluita ei kuitenkaan pitäisi rakentaa hyvinvoiva väestön osa edellä. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu siihen, että myös kaikkein heikoimmat pysyvät mukana, siihen ettei kukaan putoaisi yhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Näin ollen näihin indikaattoreiden osoittamiin kipupisteisiin on tartuttava kunnolla, selvitettävä taustat ja ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi. Etenkin lasten ja nuorten kohdalla aikaa ei ole hukattavaksi, sillä kuten kaikki tiedämme lapsuus kestää vain hetken ja on meidän jokaisen ainutkertaisessa elämässämme se ajanjakso, jossa perustukset tulevaisuuden elämälle ja mahdollisuuksille luodaan. Useat hyvinvointiraportin indikaattorit kuvaavat syvää eriarvoistumista yhteiskunnassa, jonka alku näkyy räikeästi jo lapsuuden ja nuoruuden indikaattoreissa.
Loimaan kaupungin edellisen strategian visio ”Loimaalla kasvamme yhdessä – kasva kanssamme!” näyttää ikävä kyllä hyvinvointiraportin valossa toteutuvan huonosti ja näyttäytyy jopa irvokkaana. Raportin mukaan yksinäisyys on Loimaalla yleistä ja näyttäisi itseasiassa olevan kasvussa yhdessä huonoa kansanterveyttä kuvaavien indikaattoreiden kanssa. Osa vaikutuksensa on varmasti korona pandemialla, mutta jos joka 10. koululainen elää ilman yhtään läheistä ystävää herää kysymys kenen kanssa yhdessä nämä nuoret ylipäätään kasvavat ja mihin suuntaan? Kasvua Loimaalla näkyy lähinnä taloutta kuvaavissa indikaattoreissa. Sopiikin kysyä, miksei tämä kuitenkaan näy kuntalaisten kasvavana hyvinvointina?
Kun jatketaan edelleen lasten ja nuorten pahoinvointia kuvaavien indikaattoreiden tarkastelua nähdään että 8-9 luokkalaisista peräti lähes 27 % ja 4-5 luokkalaisistakin yli 10 prosenttia kokee terveydentilansa keskinkertaiseksi tai huonoksi. Luvuissa on viime vuosina tapahtunut hyppyrimäinen pomppaus. Valtuustoryhmämme haluaisikin tietää onko analysoitu sitä, mistä näin räjähdysmäinen heikkeneminen koululaisten koetussa terveydentilassa johtuu ja mitä asialle aiotaan tehdä? Minkään lääketieteellisesti diagnosoitavissa olevan sairauden yleistyminen ei tällaista hyppyä ainakaan selitä. Juuri syyt pahoinvointiin löytyvät siis muualta. Yksi selityshän löytyy, kun selaamme raportin liitteenä olevia kuvaajia eteenpäin. Koulu uupumus ja koulustressi ovat kasvussa jo alakoulusta alkaen. Viimesyksynä Loimaan kouluissa aloitti työnsä psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka työpanos on havaittu todella kipeästi kaivatuksi. Samaan aikaan on kentältä kuulunut myös päättäjien korviin havainto, ettei yksi sairaanhoitaja riitä vaan ensilukukaudelle pitäisi saada vähintään 1 psykiatrinen sairaanhoitaja lisää. Tällä hetkellä tätä psykiatrisen koulusairaanhoitajan tarjoamaa matalan kynnyksen mielenterveyspalvelua on tarjolla ainoastaan yläkoulujen oppilaille, kun huutava tarve palvelulle olisi myös alakoulujen puolella. Tämän lisäksi myös neuropsykiatristen ongelmien lisääntymiseen kouluikäisillä tulisi reagoida lisäämällä kouluille työkaluja ja resursseja neuropsykiatrisesti oireilevien lasten ja nuorten oikeaan tukemiseen. Tällä hetkellä liian usein vastaus neuropsykiatriesti oireilevan nuoren ongelmiin on lastensuojelun laitossijoitus tai sairaalakoulu, kun ongelmien yleisyys huomioon ottaen meidän tulisi pystyä alusta saakka tukemaan myös näitä lapsia ja nuoria itsenäiseen elämään yhteiskunnassa.
Työikäisten ja vanhusten pahoinvointi-indikaattoreita tarkastellessamme kiinnittyy huomiomme siihen, ettei tämän ikäryhmän liikuntatottumuksia ole kartoitettu ollenkaan. Samaan aikaan ikäihmisten toimintakyvyn heikkeneminen näkyy kotihoidon ja laitosasumisen määränä. Kehityskulku tähän on mitä todennäköisimmin saanut alkunsa jo työiässä liian vähäisen liikunnan, huonojen ravitsemustottumusten ja ylipainon sekä sen liitännäissairauksien muodossa. Näin ollen toivoisimme, että seuraavaan hyvinvointikertomuksen raporttiin saisimme mukaan enemmän myös työikäisten ja vanhusten elintapoja kuvaavia indikaattoreita, jotta voisimme kohdistaa julkista palvelutuotantoa myös elintapasairauksien ja niistä johtuvan toimintakyvyn menetyksen hoitoon ja ehkäisyyn.
Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä nostan esiin asumisen. Onhan asumisen teemavuosikin tulossa. Raportin mukaan kunnallinen vesijakelu kattaa 99 % asukkaista ja jätevesiviemäröinti kattaa vain 50 % asukkaista, mutta vielä huomattavasti pienempi %-luku saadaan jos tarkasteluun otettaisiinkin kiinteistöt. Loimaalla on aktiivisesti markkinoitu maalaismaista asumista, mutta nykyään ihmiset ovat hyvin ympäristötietoisia ja pitävät tärkeänä sitä, että jätevedet ovat asianmukaisesti, turvallisesti ja kestävällä tavalla käsitelty. Siksi kaupungin tulisi tehdä koko alueeltaan jätevesien hoitoa koskeva suunnitelma ja ryhtyä myös toteuttamaan sitä, vähänkin pitemmällä aikavälillä se on muutenkin pakko tehdä. Alueellisten jätevesiosuuskuntien tukeminen ei ole tätä päivää!
Lisäksi raportissa mainitaan useampaan otteeseen, ettei asunnottomuutta olisi Loimaalla. Pikemminkin tulisi mielestäni sanoa, että asunnottomuus on Loimaalla piiloasunnottomuutta. Ehkä meillä ei kukaan pääsääntöisesti nuku öitään puistonpenkillä, mutta paljon ihmisiä ja perheitä asuu tälläkin hetkellä tilapäisjärjestelyin esimerkiksi omaistensa nurkissa tai liian ahtaissa asunnoissa vastoin omaa tahtoaan. Asunnottomuuden ehkäiseminen ja poistaminen kokonaan tulisi olla koko yhteiskuntamme ensisijainen tavoite. Asumisen teemavuoden yhdeksi painopisteeksi tulisikin nostaa esiin myös asunnottomuus ja sen ehkäisy. Asunnottomuus kulkee osittain käsi kädessä työttömyyden ja muiden sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien kanssa. Näitä asioita, hyvät valtuutetut, ei hyvinvointialue tule hoitamaan vaan tämä on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme.